Historia

Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran historia on ollut varsin värikäs ja monivaiheinen. Seura on kokenut 170-vuotisen historiansa aikana Suomen historian myrskyt ja suvanteet sekä ollut mukana kehittämässä maamme suomenkielistä kulttuuria ja levittämässä sen oppeja kaikelle kansalle. Varhaisten vuosien valistus- ja kulttuurin kehittämistoimet ovat vaihtuneet ajan ja olosuhteiden muuttumisen myötä, ja viime vuosikymmeninä Seuran tehtäväksi on muotoutunut yhä suuremmassa määrin viipurilaisen kulttuurin, erityisesti kirjallisenkulttuurin, vaaliminen sekä siihen kohdistuvan tutkimuksen edistäminen.


Suomen kielen edistäminen Vanhassa Suomessa

Suomenkielisellä kirjallisuudella on Viipurissa muuta maata varhaisempi historia. Kaupunginsihteeri Jakob Judén oli Jak. Juteinin nimellä julkaissut 1810-luvulta alkaen laajan tuotannon, joka ilmestyi Sanansaattaja Viipurista -sanomalehdessä, Kanavan edeltäjässä. Juteini kirjoitti runoja, kertomuksia, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia sekä pari pientä näytelmää. Vanhan Suomen alueella, joka vastaa nykyistä luovutettua Karjalaa, suomenkielinen väestö oli venäläisten aatelisten alustalaisina eikä keisari Nikolai I:n aikana mitään esivaltaa kyseenalaistavia ajatuksia ollut lupa esittää. Poliittisia mielipiteitä saattoi ujuttaa teksteihin vain varovasti. Hattulasta syntyisin oleva Juteini näki valistuksen hengessä ihanteeksi itsenäisen talonpojan. Filosofisen tuotantonsa hän kirjoitti ruotsiksi ja sai Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvon 1840.

Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura sai muodollisen alkunsa 1840-luvulla heränneen kansallisuus­innos­tuksen myötä. J. W. Snellmanin kuopiolaisessa Saima-sanomalehdessä ruotsiksi julkaistussa ja Kanava-lehdessä suomeksi referoidussa kirjoituksessa Snellman kehottaa kaikkia helsinkiläisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (1831) muilla paikkakunnilla asuvia jäseniä juhlimaan seuran vuosijuhlaa paikka­kun­nittain. Kanava-lehdessä Snellmania referoinut jyväskyläläinen Wolmar Schildt-Kilpinen ehdotti lisäksi helsinkiläisseuran ”apu-yhteyksien” perustamista maaseutukeskuksiin.

Viipurissa asia otettiin todesta ja syyskuun 7. päivänä 1845 joukko viipurilaisia suomenkielen ystäviä, ”suomen kielen lempijöitä”, kuten sanonta useissa pöytäkirjoissa kuuluu, kokoontui Viipurin ruotsinkielisen kimnaasin opettajanhuoneeseen perustamaan Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, kuten seuran nimi alun perin kuului. Tuona päivänä seuran perustamis­asiakirjan allekirjoitti 15 henkilöä, Jac. Judén ensimmäisenä. Viranomaiskäsittely kesti aikansa, joten Seuran säännöissä määrättiin sen vuosijuhla pidettäväksi vuosittain 3. helmikuuta. Ensimmäinen kokoontuminen oli tapahtunut ilman viranomaisten lupaa.

Seuran tarkoitus määriteltiin yhtäläiseksi helsinkiläisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Tuo tarkoitus on ”…kotimaisen kirjallisuuden kartuttamista, Suomen kielen hoitoa ja yleisempää harjoittamista, sekä hyödyllisten suomenkielisten kirjain pränttäyttämistä ja suomalaisten eli Suomen maahan koskevien kirjain ja vanhanaikaisten kalujen kokoamista…”, kuten Seuran alkuperäisten sääntöjen ensimmäisessä pykälässä sanotaan. Sääntöjä uusittaessa Seuran perimmäinen tarkoitus ei ole muuttunut, vaikka kieliasua onkin ajanmukaistettu ja osa tehtävistä siirtynyt yhteiskunnassa muiden huolehdittaviksi.

Tammikuun 17. päivänä 1846 pidettyyn kokoukseen mennessä seura sai virallisen toimiluvan keisarin hyväksyttyä seuran säännöt. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (VSKS) oli virallisesti syntynyt. Jäsenikseen se kutsui alkajaisiksi 154 ”Suomen maassa asuvaa ja siinä syntynyttä henkilöä, joukossa mm. Elias Lönnrot, J. W. Snellmann, J. L. Runeberg ja Uno Cygnaeus. Mukana kutsutuissa oli myös 13 naista. Ensimmäiseksi esimieheksi tuli hovioikeuden asessori J. E. Bergbom, joka lähivuosina kohosi senaattoriksi pitäen hallinnossa monin tavoin suomenkielen asiaa esillä.

Seura aloitti heti vireän toiminnan ja jo vuoden 1846 aikana seura päätti kahden ensimmäisen julkaisun kustantamisesta: päätettiin kustantaa suomenkielinen Aapiskirja (1847 1.p) sekä suomen kielen kielioppi – joskin ruotsin kielellä, jotta siitä olisi hyötyä suomen ollessa yhä varsin vähäisissä määrin sivisty­neistön keskuudessa puhuttu kieli. Aapisesta otettiin aikanaan 16 painosta, viimeinen vuonna 1903.

Seura myös sai pyynnön osallistua erilaisiin työryhmiin suomenkielen kehittämiseksi, aikana jolloin kirjakieleen haettiin vaikutteita suomen eri murteista. Ensimmäisen toimintavuotensa aikana Seura sai myös yhteistyöpyynnön Tartossa toimivalta viron kielen edistämisen yhdistykseltä nimeltä ”Der gelehrte estnische Gesellschaft”, joka lahjoitti 46 toimittamaansa kirjaa Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Nämä kirjat olivat seuran kirjaston siemen. Kirjaston, joka Seuran ensimmäisen toimintavuoden lopussa käsitti 70 nidettä.

Uusi Aapinen, seuran ensimmäinen kustanne, tuli myyntiin keväällä 1847. Kirjalla oli heti suuri menekki ja siitä otettiin uusintapainoksiakin. Seuran toinen kustannettavaksi päätetty teos suomen kielen kielioppi, Utkast till Finsk satslära, ei sen sijaan ollut edennyt lainkaan, sillä sille ei ollut löytynyt tekijää, ennen kuin 1861.

Taloudellisesti nousukautta elävä Viipuri oli Itä-Suomen puutavaran vientisatama. Lappeen pitäjästä oleva poika Adam Wilke (1798–1847) teki pitkän uran Hackmanien kauppatalossa kirjanpitäjänä ja Maria Hackmanin luottohenkilönä. Hänen elämänsä osoitti, mitä koulutus suomalaisen rahvaan lapsille saattoi tehdä. Säästäväisenä ja ahkerana hän oli kerännyt suuren omaisuuden, jonka hän testamenttasi Viipurin Suomalaiselle Kirjallisuusseuralla, jotta se perustaisi koulun suomenkielisiä poikia varten Viipuriin tai sen lähettyville.

Valtiopäivät ja suomalaisuuden nousu

Ensimmäisen vuosikymmenen loppu ja seuraavan alkupuoli olivat Seuran toiminnan osalta hiljaisia. Suurimpana syynä ”lamaan” oli varmastikin 1850 annettu kieliasetus, joka kielsi julkaisemasta suomen kielellä muuta kuin uskonnollisia ja taloudellisia julkaisuja. Oppikirjat mahtuivat onneksi tähän joukkoon, ja kansanvalistuksen näkökulmasta se oli hyvä. Seuran julkaisuja olivat myös Viivanto- ja Mitanto-oppi (1854), Luonnonkirja (1856), Piplia-historia, se on jutelmia Pyhästä Raamatusta. (1856).

Seura turvasi olemassaolonsa myös nimittämällä Bergbomin jälkeen esimiehekseen hovioikeuden presidentti, kreivi C.G. Mannerheimin, joka myös oli senaatissa. Suomen kielen harrastus ei saanut herättää pelkoja kumouksellisuudesta. Kieliasetuksen asteittainen heikkeneminen 1850-luvun lopulla – asetusta alettiin katsoa läpi sormien – sekä sen lopullinen mitätöinti vuonna 1860 antoivat sysäyksen Seuran uudelle nousukaudelle. Vuonna 1857 seura myös sai uuden esimiehen, toimeliaan A. G. Coranderin, joka alkoi heti panna vauhtia asioihin. Seuran kirjasto käsitti tuolloin 259 nidettä.

Tärkeimmäksi toimeksi 1850-luvun jälkipuoliskolla nousi Wilken lahjoitusrahojen koroilla perustettavaksi ja ylläpidettäväksi tarkoitetun koulun perustaminen. Asia ei ollut aivan yksiselitteinen, vaan prosessiin liittyi tukku ongelmia ja erimielisyyksiä. Ongelmana oli varojen riittämättömyys ja koulukirjojen puute, erimielisyyttä aiheutti koulun sääntöjen laatiminen. Lopulta vuoden 1860 syyslukukauden alussa pääsi Wilken alkeiskoulu aloittamaan toimintansa. Koulu ei kuitenkaan lähtenyt toivotulla tavalla liikkeelle, vaan sai vuosia taistella olemassaolostaan oppilasmäärän vaihdellessa kymmenen molemmin puolin. Wilken koulu 1860–1893 on aapisen rinnalla silti Seuran merkittävin panos kansanopetuksen hyväksi, monista talousvaikeuksista huolimatta. Sen opettajana työskenteli myös runoilija J. H. Erkko.

Toinen merkittävä tapahtuma vuosikymmenten vaihteessa oli Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ero helsinkiläisestä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta vuonna 1859, jonka alaosasto se periaatteessa oli siihen saakka ollut. Samalla Seura muutti nimensä Viipurin Suomalaiseksi Kirjallisuusseuraksi, kuten nimi vielä nykyäänkin kuuluu. Seurojen yhteistoiminnan kannalta erolla ei ollut juurikaan merkitystä, mutta nyt Seura oli täysin itsenäinen. Muita 1860-luvun nousukauden toimintoja olivat muun muassa hanke ”pitäjäinkirjastojen perustaminen”, täydentäminen ja ajan tasalla pitäminen.

Poliittisesti radikaali sanomalehti Otawa syntyi seuran toimesta, ja se toimi vuodet 1860–62. Sen erittäin jyrkkä suomalaisuuslinja oli kriittinen ruotsinkieliseen virkamiehistöön päin. Koska sen ilmestyminen usein sensuurisyistä vaikeutui, eikä vastuunkantajia ollut helppo löytää, se aiheutti Seuralle ja kirjapainolle tappioita. Lehtihankkeella oli vaikeuksia alusta alkaen, joten se lakkautettiin jo kolmen vuoden kuluttua perusta­mi­sesta. Sillä on kuitenkin voinut olla oma merkityksensä sille, että suomenkielen asema saatiin mukaan valtiopäiviä valmistelevan Tammikuun valiokunnan ohjelmaan, asiasta keskusteltiin ja siihen herättiin poliittisesti. Jyrkimmät kannanotot vetivät maltillisempia perässään.

Vuosikymmenten vaihteessa 1860 Seura oli myös saanut viranomaisilta luvan oman kirjapainon perustamiselle, jota lupaa ei kuitenkaan koskaan käytetty Otawan lopettamisen vuoksi. Sen sijaan Seuran kustannustoiminta jatkui ja onnistui jättämään toisenkin jäljen Suomen kirjallisuuden historiaan.

Vuosina 1868–76 julkaistiin suomenkielisten seuranäytäntöjen tarpeisiin neljä nidettä Näytelmiä I-IV, joissa oli sekä suomennoksia, että alkuperäisiä. Aleksis Stenvall tarjosi syksyllä 1868 kolmea näytelmäänsä julkaistavaksi, Sankarteos, Lea sekä Leo ja Liina.  Tutkijalautakunta kiitti niitä, mutta kelpuutti suoraan painettavaksi vain Lean. Se ilmestyi tammikuussa Näytelmiä II:ssa, ja seura maksoi Kivelle tekijänpalkkiona 50 silloista markkaa. Toukokuussa (1869) sen esitytti Helsingissä VSKS:n ensimmäisen esimiehen poika Karl Bergbom. Ruotsinmaalainen Charlotte Raa opetteli nimiroolin suomeksi.

Seuran seuraavia vuosikymmeniä voidaan kuvata taantumiseksi ja Prinsessa Ruususen uneksi. Vaikka Seuran kirjoja säännöllisesti tilattiin, se eli yli varojensa, mitä eivät suinkaan helpottaneet 1860-luvun lopun nälkävuodet. Vuosisadan loppupuolella Seuralla oli kuitenkin Wilken koulun hyvinvointi yhteisenä huolenpidon kohteena, joten täyteen hiljaiseloon ei voitukaan joutua.

Wilken koulusta ei kasvanut sellaista viisivuotista opinahjoa, kuin perustajat olivat kaavailleet. Yhtenä syynä oli rahan puute: uusia lahjoituksia ei saatu ja Wilken testamentatuista varoista sai käyttää vain korkoja, jotka eivät yksin olleet riittävät. Myöskään koulun oppilasmäärä ei ottanut kasvaakseen. Vuonna 1893 koulu lopetettiin. Katsottiin, että koulu silloisella sijainnillaan ei enää ollut tarpeellinen, etenkään kun voimaan oli tullut kansakoululaki, joka velvoitti kunnat perustamaan kouluja yhteiskunnan varoin. Wilken koulun tehtävä täyttyi nyt näiden koulujen kautta.

Kuitenkin, vaikka Seura seurana ei saanut aikaan paljoakaan näkyvää, sen jäsenet yksityishenkilöinä laajalti vaikuttivat suomen kielen aseman kehittymiseen ja paranemiseen. Eräänä tällaisena hankkeena oli suomenkielisen oppikoulun, Viipurin Klassillisen Lyseon perustaminen Viipuriin (1879–1940).

Kustannustoimintaa jatkettiin yhä. Vanhoista otettiin uusintapainoksia ja uusia hankkeita oli jatkuvasti vireillä. Seura oli kustannustoiminnassaan kulkenut ensimmäisestä välttämättömyydestä – aapiskirjasta – eri alojen alkeiskirjojen kustantamisen kautta pisteeseen, jossa se saattoi alkaa kustantaa kirjoja ”valistuneemmalle sukupolvelle”, lauluja, novelleja ja kevyempää lukemistoa; sekä laaja G. E. Beskowin matkakirja Egyptistä Sinailta ja Palestinasta.

Vuosisadan lopun merkittävä kustannushanke oli A. E. Nordenskiöldin matkakirja (1881–83) Vegan matka Euroopan ja Aasian ympäri, jonka seura päätti kustantaa näytelmien ja Palestiina-kirjan jälkeen. Merkittävä hanke oli syystä, että se oli täydellinen taloudellinen katastrofi ja jäi siksi Seuran viimeiseksi kustanteeksi lähes sataan vuoteen. Aikaa ajatellen Seura oli täyttänyt tehtävänsä, mutta sitten aika oli kulkenut seuran ohitse ja 1800-luvun lopulla suomenkielistä kirjallisuutta alettiin kustantaa yleisemminkin.

Kustannustoiminnan päätyttyä Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura etsi muita mahdollisuuksia olla kulttuurin­tekijänä itäisessä Suomessa. Se muun muassa keräsi rahaa Agricola-patsasta varten, joka pystytettiinkin vuonna 1908. Toisena hankkeena oli Viipurin museo, joka perustettiin 1890-luvulla Museum Wiburgense –nimisenä – nimi kielikiistan aiheuttama – yhteistyössä Viipurin kaupungin kanssa.

1900-luvulle

Muutoin vuosisadan vaihde ja uuden alku olivat uneliasta aikaa Seuran toiminnan osalta. 1900-alkupuoli oli maailmansotien ja Suomen itsenäisyystaisteluiden aikaa. Kaikki nämä tapahtumat vaativat osansa myös Seuran jäsenten ajasta, jolloin aikaa ja resursseja Seuran toimintojen pyörittämiselle jäi vain vähän. Toki Seura kuitenkin toimi. Tehtävät vain olivat pääasiassa vanhan perinnön vaalimista ja tulokset jäivät monilta osin laihoiksi. Vuonna 1903 otettiin ”Viipurin Aapisesta” viimeinen 30.000 kpl painos. Yhteensä niitä oli painettu siten 450.000 kpl.

Oman leimansa seuran toiminnalle toivat luonnollisesti myös vuosisadan alun niin sanotut sortokaudet. Sortokausien välillä toiminta hetkeksi elpyi ja seura kutsui satoja uusia jäseniä, mutta aktiivisten venäläistämisvuosien aikana oli varminta olla herättämättä liikaa huomiota, joten seura pyrki hoitamaan tehtäviä, jotka oli jo edellisellä vuosisadalla aloitettu.

Eräs näistä aloitetuista tehtävistä oli Wilken perintörahaston käyttäminen tarkoituksenmukaisesti. Kun Wilken koulu päätettiin lopettaa, tehtiin samalla päätös rahaston jatkokäytöstä. Päätettiin perustaa kansanopisto, jollaisia ei Suomessa vielä juurikaan ollut. Rahavarat olivat kuitenkin liian vähäiset kansanopiston perustamiselle, joten rahastoa oli kartutettava ennen päätöksen toimeenpanoa. Ja sitten tuli ensimmäinen maailmansotakin esteeksi. Ja sodan jälkeen jatkuivat hankkeen rahoittamisen vaikeudet. Lopullisesti hankkeen kaatoi toinen maailmansota ja Wilken rahasto jäi odottamaan uutta käyttötarkoitusta.

Toinen jo edellisellä vuosisadalla aloitettu hanke oli Agricolan patsas. Seura oli aloittanut rahan keruun patsasta varten 1860-luvulla, mutta erinäisten erimielisyyksien – mm. patsaan paikasta käytiin keskustelua – sekä rahankeruun verk­kaisuuden vuoksi hanke oli viivästynyt ja saatiin päätökseen vasta 1900-luvun puolella. Vuonna 1908, joka oli Agricolan syntymän 400-vuotisjuhlavuosi, patsas pystytettiin juhlamenoin Viipurin tuomiokirkon eteen. Patsaan veistäjä oli Emil Wikström.

Agricolan patsaan mukanaan tuomien uusien jäsenien ja uuden innon myötä saatiin vireille myös muutama muukin hanke: Seuran toimesta kerättiin talteen lahjoitusmaaoloja kuvaavia tarinoita, joilla on historian kannalta suuri merkitys edelleen tänä päivänä. Seura myös järjesti Viipurissa yleisöluentoja, joihin kutsuttiin eri alojen asiantuntijoita luennoijiksi. Myös Kalevalan satavuotisjuhla järjestettiin Viipurissa seuran aloitteesta ja avustuksella.

Talvi- ja jatkosotien jälkeen Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran oli tuhansien muiden evakoiden tapaan jatkettava elämäänsä kaukana kotoa. Tämä näytti aluksi lähes mahdottomalta. Seuran jäsenistö oli hajaantunut ympäri Suomea. Seuran rahavaroista ei sodan jälkeen ollut tarkkaa tietoa, mutta näytti todennäköiseltä, että suurin osa Adam Wilkenkin rahastoa oli menetetty. Myös Seuran 3500 nidettä käsittävä kirjasto oli hukkunut sodan jalkoihin.

Kaikesta huolimatta Seura pystyi jatkamaan toimintaansa. Evakkomatkalla kadonneet paperit ja rahavarat löytyivät kuin ihmeen kaupalla ja jäljellä oli myös kansanopistoa varten hankittu tontti Vainikka­lassa – kunnes se pakkolunastettiin vuonna 1947. Seura joutui myös uuden poliittisen tilanteen vuoksi muutta­maan nimensä Viipurilaisten Suomalaiseksi Kirjallisuusseuraksi, mutta jo vuonna 1956 se palautettiin taas Viipurin Suomalaiseksi Kirjallisuusseuraksi.

Helsingissä – kohti nykyhetkeä

Helsingissä seura jatkoi toimintaansa jakaen muun muassa stipendejä ja lahjoituksia sopiviksi katsomilleen oppilaitoksille ja järjestöille, kuten Lappeen maamieskoululle, Wiipurilaiselle osakunnalle, Itä-Suomen Yliopistoseuralle sekä Uudenkirkon (Kanneljärven) kansanopistolle. Vuonna 1959 seura lyötti Adam Wilken muistoksi mitalin.

Merkittävä askel seuran toiminnan uuteen vaiheeseen otettiin 1970-luvun puolivälissä. Kulttuuri­historiallisen tiedon vaaliminen nousi pintaan, kun johtokunnassa oli riittävä määrä viipurilaistaustaisia professoreita ja tutkijoita. Seura päätti alkaa julkaista kulttuurihistoriallista ja tieteellisesti pätevää kirjasarjaa Viipurin Suomalaisen Kirjallisuus­seu­ran toimitteita. Sen sisällysluettelosta näkyy, että julkaistu aineisto muodostaa arvokkaan osan siitä Viipurin kulttuurihistoriasta, joka seitsemän sodanjälkeisen vuosikymmenen aikana on koottu. Artikkeleista osa kerää ja selvittää perustiedot muuten unohtuvista henkilöistä ja ilmiöistä, mutta viime vuosina toimitteissa on julkaistu myös muistelmatyyppisiä esseitä ja kirjoituksia. Ensimmäinen toimite ilmestyi vuonna 1976, numero 15 vuonna 2005.

Seura on jatkanut myös erilaisten Viipuri-aiheisten hankkeiden tukemista. 1970-luvun lopulla seura tuki rahallisesti Viipurin kaupungin historian kirjoittamista, joka saatiin päätökseen vuonna 1982. Tämän jälkeen seura aloitti Lappeenrannan Viipuri-pienoismallin tukemisen lahjoituksin. Seuran pitkäjänteisesti ja huolella hoidettu talous antaa sille mahdollisuuden toimia tärkeiksi katsomillaan alueilla. Vuonna 1995 Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura vietti 150-vuotisjuhlaansa.

Vuonna 2007 Seura tarttui suurhankkeeseen tehdäkseen kunniaa perustajalleen Jaakko Juteinille (1781–1855) ja ryhtyi toimittamaan hänen Koottuja teoksiaan, jotka ilmestyivät syksyllä 2009. Tämän varhaisimman ja merkittävän suomenkielisen kirjailijan teoksia ei monen sukupolven aikana ollut saatavilla: suomenkielisen kirjallisuuden tuntijoillakin oli Juteinin mentävä aukko.

Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura näkee tulevaisuutensa osana sähköisen julkaisemisen maailmaa, jossa Viipuria koskeva tieto ja laaja kirjallisuus ovat muunnettavana sähköisesti lähestyttäviin muotoihin. Seura rakentaa vuodesta 2011 alkaen verkkomedian, jossa saavat sijansa aiemmat julkaisut ja jonne myös valmistetaan uusia julkaisuja.

Mutta koska Viipuri-tietokaan ei voi olla staattista, vaan uusien tutkijapolvien on kysyttävä siitä omat kysymyksensä. Seura järjestääkin vuosittain Viipuri-tutkimuksen päivää, joista ensimmäinen pidettiin 7.9.2010. Päivämäärä on otettu Seuran perustamisasiakirjasta vuodelta 1845. Ensimmäinen tutkimuspäivä juhlisti seuran 165. toimintavuotta. Viipuria koskevan tutkimustoiminnan edistäminen ja Viipuri-tiedon levittäminen ovat seuran keskeisiä tavoitteita. Seuralla on myös noin 500 nimikettä käsittävä Viipuri-kirjasto, joka on saatu toimintansa lopettaneen Torkkelin killan lahjoituksena. Kirjastoa säilytetään tällä hetkellä Karjala-talolla.