170-vuotisjuhlan tunnelmia: esimiehen tervetulijaissanat

ESIMIEHEN TERVETULIAISSANAT  VSKS:n 170-vuotisjuhlaillallisilla 21.11.2015

 

Hyvät Viipuri-seurojen edustajat, hyvät kunniajäsenet, hyvät tieteellisen toimikunnan asiantuntijat, hyvät varsinaiset jäsenet, hyvät entiset ja nykyiset hallituksen jäsenet. Naiset ja herrat, mesdames et messieurs.

Tervetuloa Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 170-vuotisjuhlaillalliselle. Tänä vuonna juhlimme näin pienimuotoisesti, meitä on vain reilut 80, mutta viiden vuoden päästä voidaan yrittää vielä parempaa.  Yhdessä syöminen on ihmiskunnan perinteinen juhlamuoto.

Tänään päivällä on viettänyt 160-vuotisjuhlaansa meitä 10 vuotta nuorempi järjestö, Käkisalmen kaupungin rouvasväen yhdistys.  Onnea heille. Meitä 10 vuotta vanhemman yhdistyksen Fraun Verein in Wiburg, seuraaja Sjunde januari rf:n edustaja taas onkin paikalla. Välkommen.

On hienoa seistä Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseuran vanhan sinetin edessä, sen jossa Väinämöinen siunaa Suomen niemeä. Seuran uuden visuaalisen ilmeen on suunnitellut graafikko Emil Nieminen.  Hallitus yksimielisesti toivoi, että se rakennetaan Seuran alkuvuosilta periytyvän Nils Rademacherin suunnitteleman sinetin pohjalle. Saman sinetin, jonka arkistonjohtaja Ragnar Rosén oli sattumalta tuikannut taskuunsa talvisodan tuiskeessa. – On myös hienoa seistä samalla paikalla kuin Kansallisteatterin perustajan Kaarlo Bergbomin isä, oikeuslaitoksen suomalaistamista ajanut myöhempi senaattori Johan Erik Bergbom; tai Viipurin läänin ja koko maan kehittämistä ajanut marsalkka Mannerheimin isoisä, kreivi Carl Gustaf Mannerheim. On hienoa olla niin Aleksis Kiven kuin A F Nordenskiöldin kustantaja, J. H. Erkon työnantaja ja kansanopetuksen, kirjastolaitoksen ja museotoimen syntysanojen lausujien työn jatkaja.  Seuran syntyvuosien aktiviteetteja käsiteltiinkin syyskuussa VI:n Viipuri-tutkimuksen päivän esitelmissä.  Nehän ovat verkossa nähtävillä.

VSKS:n oman syntytilanteen uusi arviointi on vain yksi niistä monista historian- ja kulttuurin­tutki­muksen haasteista, joita Seuralla ja suomalaisilla tutkijoilla on edessään.  Viipurin tutkimus on, nimittäin 2000-luvun Suomessa yhä tärkeämpää – ja kolmesta syystä.

Yksi.  Vanhan Suomen ja Viipurin historiantutkimus aloitettiin kansallispoliittisten intohimojen aikoina. Niin venäläisillä kuin suomenruotsalaisilla ja sittemmin suomensuomalaisilla tahoilla olivat omat agendansa. Ne määräsivät eri versioita ja tulkintoja. Tämän päivän ja huomisen tutkimus ottaa nämä poliittiset ja muut intohimot itsessään tutkimuksen kohteeksi ja tarkastelee ilmiöitä yhtaikaa eri toimijoiden kannalta. Se on tarkkaa alkuperäislähteissään ja ottaa huomioon paikalliset erityisolosuhteet. Viipurin asema tulee jäsentää kunkin aikakauden omilla geopoliittisilla kartoilla.

Kaksi.  Kansallisten historia-kertomusten pohjalle rakentunut popularisointi, eli Viipuri-myyttien toisto ja levittäminen on ollut kotinsa menettäneen suomalaisen väestön luovuttamaton oikeus 70 vuoden ajan.  Toistetut kertomukset, kliseiksi muodostuneet iskulauseet, laulut ja rituaalit ovat nekin jo tutkimisen kohteita: mitä ja miten muistetaan, mitä ja miten unohdetaan.  Millaisiksi kiteytyvät evakkojen jälkeläisten tarinat?  Tämä on viburgologian tutkimusalaa.

Kolme. Viipuria hallitsee suurvalta, jolla on oma historiaan ja kulttuuriin rakentuva vahva identiteettinsä.  Se kirjoittaa jatkossakin Viipurin historiaa pitäen huolta omista kansallisista tulkinnoistaan – joita sitä paitsi mutkistaa neuvostovaiheen vielä hieman eri lailla valikoinut tapa kertoa asiat. Nämä kertomukset voi parhaiten haastaa vain uusi ja tiedeyhteisön parhaitten voimien toimesta harjoitettu ajanmukainen moni-näkökulmainen tutkimus, jota toivottavasti voidaan yhä enemmän harrastaa nuoren sukupolven voimin ja lähialuekontaktissa.

Nämä ovat niitä asioita, joita meidän vain pitää tehdä, ja joita ensisijaisesti juuri me saamme tehdä.

VSKS:n 100-vuotisjuhlan vuonna asekätkijät 1945 tekivät sen, mitä piti tehdä, vastoin valtion virallisia sitoumuksia.  Vuonna 1975 eläkeikään tulleilla viipurilaissyntyisillä professoreilla ei ollut yhtä paha tilanne, mutta Kekkosen ajan Suomessa heidän vain piti käynnistää VSKS:n Toimitteiden sarja, sillä Viipurin historiaa oli tutkimatta. Suuret humanistiset teot uhmaavat aina omaa aikaansa, niin muoteja kuin taloudellisia pikavoittoja. Samasta syystä Seuran piti uudistaa ja laajentaa yhdessä Torkkelin Killan kanssa Viipurin Kaupungin Historia -kirjasarjaa.  Siksi piti kerätä rahaa Lappeenrannassa olevaan 2. 9. 1939 Viipurin pienoismalliin. Siksi piti aloittaa Tampereella rakennusinsinööri-opiskelijoiden harjoittelu 3-ulotteisella kuvantamisohjelmalla juuri Viipurin keskustan taloista.  Viikko sitten vietettiin seuramme jäsenen, intendentti Juha Lankisen muistotilaisuutta Karjala-talolla.  Myös Lankisen piti tehdä kaikki mitä hän teki.

Yhtä tärkeää oli se, että Viipuri-keskuksen koordinoinnin avulla, viipurilaisaktiivien ja järjestöjen toimesta voitiin Viipurin linnan näyttelysaleihin rakentaa Suomen ajan näyttely ja hieno autonomian ajan sali. Nämä näyttelyt ovat tänään Viipurin linnan vetonaula, keskeinen osa sitä, mitä linnan tuhannet venäläiset turistit siellä näkevät. Joitakin asioita vain pitää tehdä.  Tänään tällaista pakollista työtä tekee Pro Sorvalin hautausmaa -yhdistys: voimia säästämättä, asian ekonomista kannattavuutta kyselemättä. – Tehdä vain siksi, että pitää tehdä.

Tervetuliaispuhe ei saa olla liian pitkä.  Silti meidän on vielä suotava hetki ajatuksia parille kolmelle sattumalle ja henkilölle.  Ensimmäinen on tietenkin Hackmannien kauppahuoneen kirjanpitäjä Adam Wilke, joka testamenttasi osan omaisuudestaan Kirjallisuusseuralle vuonna 1847. Se pakotti toiminnan ja varainhankinnan jatkumaan sen jälkeen vastuullisesti – ja jos ei muuta toimintaa ollut, hankittiin vippikassana korkotuottoa.

Toinen on sarja sattumia.  Talvisodan alkaessa rahastonhoitaja F. P. Oinonen oli paennut Lappeenrantaan ja sieltä lännemmäksi. Ei tiedetä, paljonko hänellä oli velkakirjoja ja muuta omaisuutta salkussaan, unohtuiko se Viipuriin, Lappeenrantaan vai Saimaan jäälle.  Vanha mies kylmettyi ja kuoli.  Toinen osa omaisuutta ja käteistä rahaa taas oli siinä salkussa, joka Viipurin Suomalaisen Säästöpankin holvin evakuointikuljetuksessa joutui pommitukseen Nurmen asemalla. Pankin virkailija sai surmansa. Seuraavana keväänä salkun löysivät rajamiehet yli 10 kilometriä kauempaa, koskemattomana.  Kiitos näille rajamiehille – ja sille ihmeelle – ehkä karhulle – joka salkkua oli kuljetellut.  Uusi rahainvartija J. Wennström joutui vuosikausia selvittämään epäselviä papereita sekä näkemään, miten inflaatio söi varoja. Silloin Seura hankki ensimmäiset teollisuusosakkeensa.  Se saattoi edelleen toimia vippikassana, lainaten varoja karjalaisille hankkeille, kuten Kanneljärven kansanopiston uudisraken­nukseen Lohjalla, joka valmistui 1954.

Kolmas tänään muistettava on seuramme joitain vuosia sitten edesmennyt kunniaesimies metsänhoitaja Erkki Rautvuori.  Sihteerinä ja sitten esimiehenä hän ajoi määrätietoisesti varallisuuden kartuttamista huolehtien poikansa Heikin kanssa sijoittamisesta edelleen teollisuusosakkeisiin, myöhemmin asunto-osakkeisiin.  Käytännössä Rautvuoren perhekunta lähes kolmen vuosikymmenen ajan piti huolta VSKS:stä. Sekin asia vain piti tehdä. Iloksemme paikalla ovat entinen varaesimies, tohtori Merja Merras sekä noin 15 vuotta palvellut rahainvartija, maisteri Heikki Rautvuori. Heidän vastuullaan isänsä jälkeen oli Seuran kannattelu. Unohtamatta edesmennyttä kirjailija Aarni Krohnia tai paikalla olevaa tuonaikaista sihteeriä, myös 15 vuotta palvellutta maisteri Ilkka Korhosta.  Kiitos teille kolmelle.

Lopuksi uutiset.  VSKS:n Toimitteiden seuraava osa, numero 18 Rajakaupungin kulttuurielämää tullee painosta maaliskuun lopun vuosikokoukseen mennessä, toimittajana dosentti Anu Koskivirta, jolla on tänään force majeure este osallistua juhlaan. Julkaisun pohjana ovat viime kevään suosiota saavuttaneen luentosarjan eräät alustukset ja kolme aihetta syyskuun tutkimuspäivästä.  Artikkelit käyvät lävitse akateemisen vertaisarvioinnin, mikä on käypä laadunvarmistus­järjestelmä nykyään ja hyvä niin.  Viipurin tieto- ja näyttelykeskus on tällä hetkellä vaiheessa, jossa kotisivuillemme ilmestyy lähiviikkoina demo-versio ns. Viipuri-portaalista. Tulemme kutsumaan muita Viipuri-toimijoita mukaan omien aineistojensa ja linkkiensä myötä.  Voimavarojen yhdistäminen on nimittäin fiksuinta, mitä viipurilaispiirit voivat tehdä. Se on myös sukupolvikysymys.  Meidän harmaapäisten vastuulla on jättää Viipuria koskeva tieto ja sen tulkinnat eteenpäin sellaisessa muodossa, jossa etusormiliikkeensä osaavat, diginatiivit vunukkamme voivat sen joskus löytää.  Erään kollegan 18-vuotias poika kuittaa äitinsä puheet helposti tällä samalla liikkeellä.  Siksi tämän liikkeen takaa pitää löytyä myös Viipuri. Siksi tämäkin asia pitää tehdä.

Väestörakenteessa on tapahtunut kiintoisa muutos: tällä hetkellä Suomen 20–60 –vuotiaista yli 3 miljoonaa on saanut yliopisto- tai keskiasteen koulutuksen.  Tämä asettaa paineita kaikelle Viipuri-tiedolle: sen pitää kohdata yhä kriittisempi ja asiallista punnintaa harjoittava yleisö.  Ja vakuuttaa se siitä, että Viipuria ja Karjalaa koskeva tieto ei ole ”vanhusten voivottelua”, ”heimopropagandaa” tai pelkkää ”emotionaalista hurmaa”.

Kolmantena VSKS:n hankkeena, josta tänään on ilo kertoa uutisia, on yhteistyö Kansalliskirjaston kanssa. Digitoituun Doria -kirjastojärjestelmään avataan ensi vuonna Viipuri-kirjasto, Bibliotheca Wiburgensis. Siihen digitoidaan alkuvaiheessa VSKS:n omat julkaisut vuosilta 1847–1883.  Jatkollekin on suunnitelmia. Tämä edellyttää Seuran omaa panostusta. Siksi on ilo, että Seuralla on varaa panna alulle tällaisia asioita, joita vain pitää tehdä.  Bibliotheca Wiburgensis voitaneen avata ensi syksyn Tutkimuspäivässä.

 Juhlatoimikunnan jäseniä on vielä kiittäminen: rahainvartijamme, ekonomi Harri Tilli kantaa suvereenisti viipurilaista sosiaalista ja ekonoomista osaamista. Myös historianopettaja, lehtori Ilkka Kuivalainen ja seuran sihteeri-tiedottaja maisteri Sanna Supponen ovat hekin kokeneita suurjuhlien järjestäjiä. He ovat tienneet koko ajan, mitä pitää tehdä. Ja tehneet sen iloisella mielellä. – Yhteistyö Kilta-salin kanssa on ollut hauskaa ja mutkatonta, olemme hyvissä käsissä ja ruoka tiettävästi hyvää.

Alkuruoan jälkeen saamme yhtyeen Wiipurilaisen Osakunnan laulajista, jotka edustavat meille aina tulevaisuutta. He laulavat vanhoja lauluja, mukana ripaus Viipuri-nostalgiaa. Juhlapuhujaksi hallitus yksimielisesti päätti pyytää jäsenemme kirjailija Anna Kortelaisen, joka on vain päältä päin kirjailija – sisältä hän on tiukka ja kurinalainen – suorastaan preussilaiseksi itseään mainostanut tutkija, jonka kokoama mainio näyttely Lappeenrannassa oli kesäkuun retkikohteena.  Jälkiruoan jälkeen on sana vapaa niille, jotka tuntevat kutsumusta.  Laulaakin saa.

Toivotan siis kaikille hauskaa ja antoisaa iltaa!

WP_20151121_010 WP_20151121_007