Sellainen oli kaunokirjallisuuden Viipuri

Aarni Krohnin teosta Viipuri, kirjailijan, muistelijan ja historioitsijan kaupunki (2009) vapaasti ja kiitollisena lainaten

**

Kaupunki on feminiini, sanovat latinistit ja kaupunkitutkijat. Se on aina myös tarina, jota toistetaan.

Viipurista kadotettuna kaipauksen kohteena kirjoitti jo Jacob Frese, joka siirtyi 1711 pakolaisena Ruotsiin. ”Oi synnyinkaupunki, oi elämäni kehto. / Sinutko, silmäini avaaja unhoitan? / Sinutko, aamuni ihana auvon lehto?” (Suom. Toivo Lyy.) Runon loppu vakuuttaa, että niin kauan kuin maailma pystyssä pysyy, ”Viipuri, nimeäs maine toistaa”.

Läntisestä Suomesta tulleelle Jaakko Juteinille Viipuri oli kehittyvä suomalainen talouden ja kaupan kaupunki, joka nautti muun muassa höyrylaivaliikenteen siunauksista: ”Kilvalla vaan / Kiikutellaan / Tavarat tallella Viipuriin” (Höyry-laiva Viipurissa 1839). Jacob Judén saapui 1812 virkamieheksi Viipuriin, hankki talon myöhemmältä Linnankadulta ja osallistui aktiivisesti kaupungin elämään, vaikka soimasikin viipurilaisia laiskuudesta ja omahyväisyydestä. Hän kirjoitti suomeksi uraa aukovat kaunokirjalliset ja valistavat teoksensa, ruotsiksi filosofis-uskonnolliset kirjasensa, joista yksi poltettiin 1829 Vanhan raatihuoneen torilla liki viimeiseen niteeseensä. Tuomio peruttiin myöhemmin, mutta Suomen historian ainoa julkinen kirjarovio oli jo loimunnut.

Juteinin jäljissä suomen kieltä edistettiin Viipurin seudulla laajemminkin. Yksi edistäjistä oli Kiiskilän hovin poika, kansanrunouden tutkija Julius Krohn eli kirjailijanimi Suonio, jota Aleksis Kivi nimitteli ”omenasaksaksi”. Kiiskilän elämää ovat romaanimuodon verhossa kuvanneet Krohnin tyttäret, Helmi Krohn-Setälä Vanhan kartanon tarinassa (1907) ja Aino Kallas Katinka Rabessa (1920). Katinka eli Aino, ”eine echte Rabe”, syntyi Kiiskilässä 1878, jasmiinien kukinta-aikaan.

Viipuri oli Pietarin-matkailijoiden välietappi. Kielentutkija Herman Kellgren kirjoitti vuonna 1846 Robert Tengströmille, että Viipurissa kuuluu alituinen samppanjakorkkien pauke. Viipuri ei hänestä ollut venäläinen eikä ruotsalainen kaupunki, vaan se muistutti Lyypekkiä. Kirjailija-tutkija Rietrikki Polén puolestaan luonnehti 1800-luvun Viipuria kummaksi venäjänhajuiseksi kaupungiksi.  Venäläinen Ilja Ehrenburg kävi Viipurissa levottomana vuonna 1917: ”Hämärtyvässä illassa lepäävä kaupunki, koteihinsa kiiruhtavia ihmisiä, mustanpörssin kauppiaita, savuja suomalaistalojen keskellä. Kas niin, ollaan Viipurissa…”

Kun Karjalankannaksen reunapitäjiä uhattiin 1911 liittää Venäjään, Eino Leino kirjoitti usein toistetussa runossaan ”Karjalan Kannas” Kivennavan kestävän ja Raudun olevan rautaa. Runossa ”Viipurin vartio” (1914) Leino kirjoittaa: ”Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa, veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.” Karjalankannaksen suomalaisnationalistisen laululiikkeen sielu oli terijokelainen runoilija Mikko Uotinen, Viipurin koulukkaita.

Monitaiteista viipurilaisuutta edustaa ruotsinkielinen Jac. Ahrenberg, joka oli arkkitehti, kuvataiteilija ja kirjailija. Hän piirsi Viipuriin muun muassa postitalon ja tyttökoulun, ja hänen piirtämiään kirkkoja ja kouluja on pitkin Suomennientä, Hangosta Ouluun. Hän myös laati 1880-luvulla Viipurin linnan romanttiset ja koristeelliset kunnostuspiirustukset, jotka eivät, linnan ja Viipurin onneksi, toteutuneet. Toisin kuin purkamishaluiset aikalaisensa hän ymmärsi kuitenkin jo Pyöreän tornin arvon. Ahrenbergin kaunokirjalliset teokset kuvaavat Kannaksen ja Pietarin oloja.

Runoilija J. H. Erkko, Orimattilan Erkkoja, nimitettiin Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran hoitaman Wilken koulun johtajaksi vuonna 1874. Hän osallistui Seuran kustannustoimintaan ja esitti sille 1887 tuloksekkaan aloitteen museon saamiseksi Viipuriin. Viipurin-aikanaan hän toimitti lehtiä, oli käytetty juhlapuhuja ja sepitti rakkausrunoja Viipurin neidoille. Hänen muista runoistaan tunnetuimpia ovat ”Laulu Vuoksella” ja ”Kansalaislaulu”.

1930-luvulla Viipurissa kiinnostuttiin uudella innolla oman kaupungin historiasta ja perustettiin muun muassa Torkkelin Kilta. Sen toimintaan niin Viipurissa kuin myöhemmin Helsingissä osallistui aktiivisesti Lempi Jääskeläinen. Jääskeläisen historiallinen Weckrooth-sarja (1930–1933, jatko-osat 1935–1937) kuvasi erityisesti mahtavan kauppasuvun naisia, jotka oppivat, että heidän ainoa osansa oli huolehtia siitä, ettei suvun tavaraomaisuus vajene. Historiallisissa romaaneissaan, novelleissaan ja kuvasarjoissaan Jääskeläinen kuvasi Viipurin ikimuistoiseksi kohtaloksi olla Ruotsin ja Venäjän kiistakapula.

Jääskeläisen aikalaisromaanissa Idästä saapuu myrsky (1942) eletään Viipurin syksyä 1939 ja palataan raunioituneeseen kaupunkiin syyskesästä 1941, niin kuin Jääskeläinen itsekin teki. Sodan välitön vaikutus näkyy myös niin  Hapenensaaren nirson esteetin Emil Zilliacuksen runoteoksessa Finlands festspel (1940) kuin modernistisen Eeva-Liisa Mannerin varhaisteoksissa, kokoelmassa Mustaa ja punaista (1944) ja osin omaelämäkerrallisessa saturomaanissa Tyttö taivaan laiturilla (1951). Mannerin mukaan Viipuriin käsitteenä sisältyy enemmän kuin ”meidän pieni elämämme ja kotipihan viihtyisä hämärä”. P. Mustapään eli Martti Haavion runossa ”Satakieli Monrepoossa” (Jäähyväiset Arkadialle 1948) Ludwigsteinin kattaa rusko, kun vielä laulellaan kaikki koossa – ”kannusjalka-vääpeli, ja minä sotamies, / vänrikki tuo välkkymiekka, /riemullinen soittoniekka, / runoilija lauhkea, ja minä, sotamies”. Maaliskuun iduksena 1940 sitten matkataan ”kolkon-katkeralla miellä” kolonnassa Lappeenrannan-tiellä: ”Vänrikkimme Summaan kuoli, / vääpeli on jalkapuoli, / soittoniekka sokea ja minä onneton.”

Lempi Jääskeläistä hieman varttuneemmassa Kersti Bergrothissa yhdistyivät elegantisti Viipuri ja Rooma, Anun ja Mikon hellyttävä kannakselaismurre ja tuotanto, joka on kirjoitettu neljällä kielellä.  Bergroth muisteli sekä itämaista tunnelmaa Punaisenlähteentorilla että Karjaportinkadun vuosisataistunnelmaa ja erityisesti Torkkelia, puistojen puistoa; Monrepos sen sijaan oli kaupunkilaisille vieras leikkimaailma, johon oli tungettu kaikkea vähän liikaa. Helsingin Esplanadi on Torkkeliin verrattuna kuin ikäimpi Rubensin rehevien naisten rinnalla, siteerasi Olavi Paavolainenkin vuonna 1931. Hän hengästyi modernista Viipurista, niin Taidemuseosta, jossa Uno Ullberg oli hänen mukaansa yhdistänyt erinomaisesti arkkitehtuurin, maaston, maiseman ja historian, kuin Ullbergin Karjala-talosta ja sen hotellista Knut Possesta (eli hotelli Viipurista). Karjala-lehteä toimitti 1920- ja 1930-luvulla tunnettu kirjailija ja taidemaalari Viljo Kojo.

Yksi Iris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän (1964) henkilöistä muistelee Viipurin olleen täynnä sotilaita: ”Kun meni kahvilaan: täynnä sotilaita. Puistoon: jokaisella penkillä sotilas. Elokuvateatteriin: sotilailla parhaat paikat.” Kähäri itse asui lapsuutensa Linnansaaressa. Hän kirjoitti siitäkin, mikä pettymys Viipuri oli sodanjälkeiselle kävijälle: ”Tunti kaksi oltiin kaupungissa, enemmästä ei ole väliä, siinä ennättää nähdä kaikki, eikä siinä paikassa ole paljon katsomista.” Samat ovat tunnot Pertti Araviidan Viiden sekunnin tulevaisuuden (2004) aitajuoksijalla, joka käy Sorvalin sillalla ja muistaa nälkäisinä sotavuosina tonkineensa Pohjola-Koiton raunioista karamellipapereita. ”Kevätkaramellin vaaleanpunainen kääre oli halutuin löytö.” Paavo Rintala, joka Veijo Meren tavoin oli syntynyt Viipurissa, kirjoitti Velkani Karjalalle -teoksessa (1982) katkerana siitä, kuinka Intouristin opas esitteli Viipurin vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi. ”Olen syntyisin sieltä jota ei ole koskaan ollut.”

Sodanjälkeistä nostalgiakirjallisuutta edustavat hyvin Jääskeläisen teokset Kevät vanhassa kaupungissa ja Tyttö vanhassa kaupungissa (1957, 1961). Niissä kerrotaan muun muassa siitä, miten 1930-luvun lopun ahdistusta purettiin juhliin, Aallon kirjastoa vastustettiin (”De´ ä´ ju skamlöst!”) ja virkamiehet kaupunginjohtaja Arno Tuurnaa myöten harjoittivat itsekin taidetta. Viipurilaisuus oli ja on, kirjoittaa Jääskeläinen, iloista arvokkuutta sekä luottamusta viipurilaiseen älyyn ymmärtää puhetta, joka lopetetaan juuri asian kynnykselle. Jääskeläinen itse asui lapsena ensin  Ainon- ja Otavankaduilla, sitten Pajakadulla ja aikuisena Linnankadulla.

Arno Tuurna esiintyy myös Laila Hirvisaaren romaanissa Viipurin siniset illat (1998), joka muutenkin niiaa kunnioittavasti Jääskeläiselle. Sen päähenkilö kulkee ”Paraatikentän poikki ruotsalais-saksalaisen kirkon ohitse puistoon. Sieltä hän jatkoi Espilän edestä Karjalankadulle, asemalle ja takaisin pitkin Torkkelin puistokäytävää”. Reitillään ”hän näki Viipurista sen, minkä halusi nähdä: puistojen päivä päivältä muuttuvat vivahteet”. Hirvisaaren aiemmassa romaanissa Hylätyt talot, autiot pihat (1992) Viipurin viimeinen päivä 1944 on kaaos, jossa sireenitkin kukkivat kuin villittyinä. Eversti Kempin esikuntaupseeri jättää kaupungille hyvästit Linnansillalla: ”Hän nojasi kaiteeseen hetkisen ja katsoi lippua joka yhä liehui tornissa. Mutta sota jatkui, sen äänet kuuluivat yhä lähempää. Mahtavat mustat savupilvet peittivät hämärään välin auringonkin, mutta hän näki yhä Salakkalahden rannan, Revonhännän ja sataman … Vanhan kaupungin sellaisena kuin se vielä vähän aikaa sitten oli ollut. Hänen kaupunkinsa.”

Jääskeläisen ja Hirvisaaren tavoin Kaari Utriokin on kuvannut Viipurin naisten historiaa. Iisalmen serkussa (1997) kerrotaan tyttöjen koulusta 1800-luvulla, Viipurin kaunottaressa (1973) muun muassa Viipurin pamauksesta 1495, joka oli ”silkkaa valetta niin kuin tarinat usein ovat”.

Viipuri on ollut myös seikkailu- ja salapoliisikirjojen kultainen kaupunki. Kirsti Mannisen & Jouko Raivion Murha Monrepoossa (1993) lähtee siitä, että Monrepoohon saapuu Morettin kirjava oopperaseurue vuonna 1871. Hugo Nousiaisen poliisiromaanissa Varjon puolella Viipurissa (1954) rikosetsivä katselee heilansa kanssa auringonlaskua Taidemuseon valleilta, ja Seppo Parkkosen Viipurin perhosessa (2006) seurataan Wahlin kuuluisan viulukokoelman vaiheita – Viipurin perhonen on yksi kokoelman arvoviuluista. Sakari Montosen Mustassa pääsiäisessä (1990) puolestaan rikos perustuu siihen, että Viipurin ensimmäisen pommituksen uhreista kahta ei tunnistettu. Montosen poliisi rakastaa Viipurin kirkonkelloja ja sen kevättä eli niitä muiston elementtejä, jotka – Torkkelin ja linnan ohessa – toistuvat Viipuri-kirjallisuudessa.

”Olipa kerran, ei kaukanakaan täältä eikä kauankaan aikaa sitten, palanen puuksi ja kiveksi tullutta geometriaa, kaupunki jota ei ole enää olemassa. – – Monessa suhteessa tämä kaupunki poikkesi vertaisistaan jo eläessään. Se oli tavattoman kunnianarvoisa kaupunki, sillä oli Historiaa, ja kuitenkaan se ei erikoisesti välittänyt pitää kiinni arvokkuudestaan. Se osasi nauraa.”  (Eeva-Liisa Manner, Tyttö taivaan laiturilla.)

Liisi Huhtala

Oheinen artikkeli on julkaistu Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Viipurin matkalla elokuussa 2012.